Moni on varmastikin ihmetellyt lukiessaan juutalaisten kohtaloista ja massasiirroista tuhoamisleireille , että miksi he alistuivat lammasmaisesti näihin toimenpiteisiin?  Eikö kenelläkään ollut sisua nousta vastarintaan? 

 

Saksalaisten miehittäessä Varsovan kaupungin juutalaisista asukkaista oli jäänyt paikoilleen 300 000. Juutalaiset eristettiin. Varsovan gettoon siirrettiin muualtakin Puolasta väkeä, sen tilanahtaus oli valtava ja köyhyys ahdistava, taudit puhkesivat ja ihmisiä alkoi kuolla nälkään. Aluksi juutalaisten ahdistelu ei ollut järjestelmällistä: satunnaisia pidätyksiä ja pakottamista työhön Saksan sotaponnistelujen hyväksi, ajoittaisia pahoinpitelyjä. Geton väestöä käytettiin halpatyövoimana Saksan sotateollisuudessa, esimerkiksi saksalaisten univormuja valmistettiin Varsovan getossa. Vielä oli niitäkin, joilla oli varaa, ja muita, joilla oli etuoikeuksia, kuten saksalaisten kanssa yhteistyössä olleet. 

Getto oli varsin eristyksissä, sinne ei tullut uutisia, sinne ei saatu sanomalehtiä, eikä köyhyyden keskellä kiinnostanutkaan kuin ”se että oli hengissä”. Hajanaisia tietoja siirrettyjen juutalaisten kohtalosta ei pidetty uskottavina. Ensimmäiset tiedot kaasutuksista tulivat, kun kolme Chelmnosta paennutta kertoi kuorma-autoissa tapahtuneista joukkotuhoamisista. Varsova ei uskonut heitä. 

 

Saksalaisten ensimmäinen siirto geton tyhjentämiseksi onnistui suuremmatta vastarinnatta, mutta kun asukkaille lopulta selvisi lopullinen päämäärä, alkoi vastarintaliikkeen sanoma purra. Varsovan getossa juutalaiset ottivat ensimmäisen kerran kunnolla yhteen saksalaisten kanssa. Pieni ryhmä huonosti aseistettuja ja organisoituja juutalaisia päätti ryhtyä vastarintaan. Taistelu saksalaisten kanssa oli armotonta asutuskeskustaistelua. Huonosti varustautuneet juutalaiset kävivät urheasti  miesylivoimaisen saksalaisen SS-joukon kimppuun.

 

Epätasainen taistelu muuttui katkeraksi sissisodaksi, saksalaisille aiheutettiin suuria tappioita. Juutalaiset taistelivat kuolemaa halveksien lähes kuukauden ennen katkeraa loppua. Taisteluissa kaduilla saksalaiset joutuivat panssarivaunuineen tappiolle ja vaikka getto ei voinutkaan toivoa lopullista voittoa, eivät sen asukkaat halunneet antautua.
Lopulta natsien voittamattoman sotakoneen ainoa keino oli sytyttää kaupunginosa tuleen. Hyvin pieni osa vastarintataistelijoista pääsi pakenemaan ansoitettujen viemäreiden kautta geton ulkopuolelle, liittyi puolalaisten vastarintaan, ja ottivat osaa Varsovan kansannousuun 1944. 

 

Puolalaisilta ei saatu yrityksistä huolimatta juuri lainkaan apua taistelussa getosta. Liekö oma turvallisuus ollut tärkeämpi vai oltiinko puolalaisten keskuudessa jopa salaa tyytyväisiä saksalaisten puhdistustyöhön, vai eikö heilläkään ollut taisteluvälineitä ja tarvikkeita, mene ja tiedä.

 

Kirjan tekijä Dan Kurzman haastatteli laajasti taisteluun osallistuneita ja tutki arkistoja Puolassa ja Israelissa.

Kirja antaa selkeän kuvan elämästä Varsovan getossa, vastarinnan vaikeuksista aseistautumisessa ja organisoitumisessa. Ruuan saanti, viestiyhteyksien hoitaminen, pula ammuksista ja aseista, ylivoimainen vihollinen, siviilien olo getossa - siinä muutama ongelma, joiden kanssa taistelijat joutuivat tekemisiin.