Heimokansojen kulttuuria tallentamassa

Historian saatossa, ennen Tarton rauhan rajan syntymistä, suomalaiset olivat kulkeneet pitkin Karjalaa. Saman sukuisia heimolaisia löytyi molemmin puolin uutta rajalinjaa. Suomen itsenäistyttyä monissa piireissä koettiin, että osa suomalaista oli jäänyt rajan taakse. Sinne jääneiden omaa itsenäisyysajatustakin koetettiin tukea, tosin ilman suurempaa menetystä.  Ajatus heimokansoista jäi kuitenkin elämään ja jatkossodan aikana, jolloin suomalaiset siirtyivät rintamalinjojen perässä syvälle Karjalaan, nousi heimoajatus ja yhteenkuuluvuus uudelleen esiin. 

Varhain kevättalvella, jatkosodan vuonna 1942, suomalaiset tiedemiehet saivat tehtävän. Sen päämääräksi tuli osoittaa Itä-Karjalasta vallattujen uusien alueiden "ehdoton kansallinen ja historiallinen yhteenkuuluvaisuus entisen Suomen kanssa". Henkisen perinnön lisäksi Itä-Karjalasta kerättiin myös esineistöä. Sodan autioittamista asumuksista, kalmistomailta ja ortodoksisista kappeleista kerättiin sotasaaliina runsain mitoin kansatieteellisiä esineitä sekä ikoneita suomalaisten museoiden kokoelmiin, eivätkä aina edes tavalliset sotilashenkilöt malttaneet pitää sormiaan erossa haltijansa kadottaneesta omaisuudesta. Tenho Pimiän tutkimus selvittää niin sotilashallinnon asiakirjojen kuin tutkijoiden jälkeensä jättämän tutkimusaineiston valossa sitä, mitä suomalaiset Itä-Karjalassa tarkalleen ottaen tekivät ja kuinka tieteen etiikka taipui poliittisten päämäärien kustannuksella.

Suur-Suomi –sana sokaisee vieläkin monia Karjalan asiaa tutkivia. Asia nähdään vain valloitushankkeena ja unohdetaan ne vuosisataiset siteet ja yhteinen historia mikä suomalaisilla oli Karjalaan. Asiaa ei voi tarkastella vain 2030 –lukujen ilmiönä. Sillä on paljon pitemmälle ulottuvat juuret.

Sotahistoria