Kekkos-ajan tulkkina ja historian kirjoittajan maineeseen noussut Juhani Suomi käynnisti melkoisen pyörityksen julkaisemalla presidentti Mauno Koiviston valtakauden ensimmäisistä vuosista ”perustutkimuksen”. Kirjan vastaanotto on ollut myrskyisä. Kirjan kimppuun ovat käyneet monet henkilöt erilaisista syistä. Ankarimman kritiikin julkaisi Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen, silloinen presidentti Koiviston erityisavustaja, joka tuomitsee kirjan Suomen henkilökohtaiseksi  hyökkäykseksi. Toisia on ärsyttänyt lähdeviitteiden vajavaisuus.

Kaikesta kohusta huolimatta kirja on otettu tyytyväisyydellä vastaan. Kaikki kuitenkin myöntävät, että Suomella on laajasti tietoa kuvatusta ajanjaksosta.

Tähän asti kirjassa käsitellystä ajasta ja sen tapahtumista liittyen presidentin toimintaan on ollut vain asianomaisen itsensä julkaisemaa tekstiä. Hyvä, että Suomi on käynnistänyt keskustelun. Ensivaikutelma kirjan saamasta vastaanotosta olikin lähinnä luokkaa  ”väärin sammutettu”.

Kekkosen jälkeen ei Koivistolla ollut helppo aloittaa presidenttinä. Tärkein intressiryhmä oli luonnollisestikin Neuvostoliitto, joka jo vaalien alla painosti ja pyrki ohjaamaan täydellä painolla puolueiden ehdokasasettelua ja presidentin lopullista valintaa. On hyvä muistaa, että 80-luvun alussa elettiin vielä imperialistisen itänaapurin täydessä valvonnassa.

Koiviston alkukausi menikin vakuutellessa Neuvostoliitolle, että entisellä linjalla jatketaan. Syvä, rähmällään olo jatkui ja eli voimakkaasti eri puolueissa.

Suomen kirja on kiinnostavaa luettavaa. Mikäli hieman siivoaa ilmeisen henkilökohtaisen kaunan kirvoittamia kannanottoja, niin kirjasta voi hyvinkin nauttia pätevänä ajan- ja henkilökuvauksena. Mikä aikanaan viehätti Koiviston varovaisuutena alkaakin paljastua saamattomuudeksi ja passiivisuudeksi.

Suomella on selvästi kuitenkin faktat hanskassa ja kirja tuokin paljon uutta tietoa Koiviston ensimmäisen presidenttikauden alusta.

Kirjasta aiheutunut kohu pistää miettimään, että miksi toiset asiat vieläkin ovat niin arkoja asioita. Eihän demokraattinen tiedonvälitys voi näin toimia. Kaikesta pitää voida kirjoittaa. Hyvä, että Suomi, vaikkakin ehkä paikoitellen yliampuvasti, pani tuulemaan. Ei presidentti Koivistokaan ole mikään koskematon monumentti, jonka tekemisistä ei saisi julkisesti esittää näkemyksiä. Kirja varmastikin käynnistää aikakauden kuvaamisen laajemminkin, mikä luonnollisesti on vain hyvä asia. No, sitten on hyvä pitää mielessä, että tässäkään tapauksessa ei kaikkea kannata uskoa.