Syksyllä 2002 tsetseenitaistelijat hyökkäsivät Moskovan keskustassa teatteriin kesken Nord-Ost –musikaalin. Lähes tuhat henkilöä jäi panttivangiksi, ja koko teatteri ansoitettiin. Tsetseenit, joiden joukossa oli pari kymmentä itsensä  pommiksi ansoittanutta tsetseenitaistelijoiden leskeä, esittivät vaatimuksen venäläisten joukkojen vetämisestä välittömästi Tsetseniasta. Mahdoton vaatimus, joka ennakoi, että kyseessä olivat itsemurhapommittajat, joiden tarkoituksena oli tuhota teatteri ja panttivangit.

Eduard Topol tunnetaan jännittävistä fiktiivistä kirjoistaan. Tämä kirja on dokumentaarinen. Siihen on haastateltu hengissä selvinneitä panttivankeja, viranomaisia, erikoisjoukkojen henkilöstöä, lääkäreitä ym.

Kirja elää panttivankien kautta panttivankidraaman alusta loppuun, toivon ja epätoivon hetket ennen erikoisjoukkojen rynnäkköä, teatterin kaasuttamisen ja rynnäkön sekä sen jälkeiset kaoottiset pelastustoimet..

Rynnäkkö oli tyypillinen venäläinen sekasotku. Esimerkiksi käytetyn kaasun vaikutuksen alaiseksi joutunut oli saatava hoitoon alle puolessa tunnissa tai muuten se saattoi olla hengen menoa. Toisaalta laskettiin, että teatterin tyhjentäminen veisi kaksi tuntia. Mielenkiintoinen yhtälö.  Kaasutettujen panttivankien hoitamiseksi ei tehty mitään ennakkojärjestelyjä, mikä lisäsi merkittävästi tappioita.

Virallisesti kuolleita oli 137, mutta todellisuudessa luku lienee huomattavasti korkeampi.

Tsetseenit eivät jostain syystä räjäyttäneet pommejaan. Kaasu vaikutti niin hitaasti, että se olisi ollut silminnäkijöiden mukaan mahdollista. Se, että kaappauksesta selvisi hengissä niinkin suuri joukko, ei johtunut pelastajien tehokkuudesta, vaan siitä, että tsetseenit eivät jostain syystä kuitenkaan toteuttaneet uhkauksiaan.

Kirja on erittäin mielenkiintoinen kuvaus tapahtumasta, josta ei juurikaan ole kirjoitettu kaappauksen poistuttua lehtien otsikoista. Tämäkään ei varmasti ole totuus tapahtumien kulusta, mutta ilmeisesti tarkin mitä tähän mennessä on asiasta kerrottu.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen.