Sotilaslentäjien menestystä mitataan useasti yksiselitteisesti pudotettujen vastustajien lukumäärällä. Näiden ässien taustalla on kuitenkin suuri joukko taitavia lentäjiä, jotka tekivät sodissa huonommalla kalustolla tärkeitä peruslentotehtäviä. Niissä ei ole samanlaista glamouria, mutta kokonaisuuden kannalta ne olivat vähintään yhtä tärkeitä ja merkityksellisiä.

Hannu Hillo kuului tähän vähemmän tunnettujen raatajien joukkoon. Pitkä ja menestyksellinen lentäjänura alkoi jo ennen talvisotaa Ilmapuolustusliiton ohjaajakursseilla Joroisissa. Talvisodan aikana hän osallistui Sotaohjaajakurssille ilmasotakoulussa.

Hillo palveli koko sotilaslentäjäuransa Lentolaivue 32:ssa. Kalustona oli ensin Fokker D XXI –hävittäjät, joilla ei jatkosodan alettua ollut juurikaan toivoa tavoittaa nopeampia viholliskoneita. Tilanne parani laivueen saatua kalustokseen amerikkalaiset Curtiss-hävittäjät. Hillo suoritti sodan aikana kadettikoulun.

Hillon tärkeämpiä suorituksia sotaponnistelujen kannalta olivat lukuisat onnistuneet tiedustelu- ja suojauslennot. Hän ehti ampua alas 8 viholliskonetta ennen haavoittumistaan 219. sotalennolla, joka päätti sodan hänen osaltaan. Haavoittuneenakin  Hillo toi koneen omalle kentälle ja teki onnistuneen laskun.

Sodan päättyminen ei kuitenkaan lopettanut lentäjäuraa. Hillo teki vielä komean uran  ansiolentäjänä jääden lentokapteenina Finnairilta eläkkeelle. Takana oli 22 000 lentotuntia.

Jukka Piipponen tuntee aiheen josta kirjoittaa. Tarina on mielenkiintoista luettavaa. Kirja kuvaa hyvin Hillon - ilman pienintäkään aliarviointia – suomalaisen rivilentäjän sotaa lentäjänä. Hillon lisäksi kirjassa tutustuu suureen joukkoon muitakin peruslentäjiä. Hillon tarinaa voi varmaankin pitää myös jonkinlaisena yleiskuvauksena suomalaisen sotilaslentäjän urasta ja kokemuksista. Hyvät kuvat täydentävät tarinaa.